outoa ja poikkeavaa

 

70-luvun lopulla haisteltiin liimaa muovikasseista,

80-luvulla koitettiin empiirisesti selvittää 

miltä kokaiini tuoksuu. Kaikki tuo enempi vähempi

maailmanlaajuista. Suomessa on vuosikymmeniä ollut

vallalla mystinen addiktion, tai ehkä paremminkin 

fetisismin muoto jota ei tunnu muualla maailmassa 

esiintyvän laisinkaan.

Musiikkiliikkeistä, koulujen musiikkiluokista,

eikä myöskään Finlandia-talon takahuoneesta

ole pahemmin kuulunut uutisia anastetuista

huiluista, sen kummemmin poikki-, kuin nokkakaan-

sellaisista. Jostain addiktien ja fetisistien täytyy

kuitenkin kamansa saada. 

Katujen kulmilla, koulujen pihoilla, eikä tietääkseni 

yöbaareissakaan ole näkynyt huiludiilereitä

työnsä ääressä Taikahuilua hyräilemässä. 

Herääkin kysymys: mistä suomalaiset huilunhaistelijat

saavat kamansa? 

Sitten on tämä piano. Alunperin pianoforte,

hissukseen ja lujempaa. Italiankielinen nimi soittimelle,

jonka korvia vihlova kalkatus on vienyt tuhansien

kerrostalojen rauhan.

Olisiko loogisempaa myydä pianoforteja vain

ammattisoittajille ja muille kilkuttelijoille 

halvempaa ja riisuttua mallia, fortea?

Eivät ne sillä pianolla kuitenkaan mitään tee.