eläville

 

Kaikki maailman muistomerkit on

pystytetty eläville henkilöille.

Kuolleet eivät muista mitään,

kun taas eläviä pitää jatkuvasti

muistuttaa.

Ihmisen taimi on jännä olio:

puhumisen ja kävelyn opettelemisen

jälkeen alkaa heti opetella

tappamisen alkeita, miespuolinen

yksilö  varsinkin.

Elämisen kannalta tärkeitä

asioita kaikki ja geeneihin pultattuja, 

mutta jonkinmoinen ristiriita  siinä kuitenkin on, 

kun nuorena opetellaan tappamaan ja 

vanhempana koko ajan tulee vastaan muistutuksia

sodan kauheudesta.

Yksi tasalaatuinen ja koherentti asia on sentään

leimannut ja dominoinut ihmiseläimen historiaa

läpi vuosituhansien ja se on

hillitön halu tappaa.

Oman edun ja kansakunnan vuoksi.

Rahasta ja kunniasta. Sen halvatun

maakaistaleen takia. Sen, joka oli

ensin meidän, sitten teidän, 

hetken aikaa meidän ja kohta taas

teidän, ellei perkele panna

rautaa rajalle.

Muoti muuttuu ja musiikkimaku.

Ruokailutottumukset ja kullan

maailmanmarkkinahinta.

Ihmisen keskipituus ja myriadi 

muuta asiaa, mutta yksi on

ja pysyy.

Ei siitä oikeasti tarvitsisi

muistuttaa. Varsinkin kun

suhtautuminen asiaan on ihan

samanlaista kuin poliittiseen

vilppiin. Hyihyi tänään ja huomenna

taas jatketaan uusin eväin ja

kansan kannatuksella.

Samasta asiastahan tuossa lopulta

on kyse. Toisessa vaan käytetään

apuna jotain kättä pitempää.