Esa Pakarinen oli kovaääninen

 

Esa Pakarinen oli kovaääninen. Sodanjälkeisen Suomen

isokokoisin. Oli niitä muitakin: Eemeli, torien

kuninkaat helppoheikit ja Helsingin Olympiastadionin.

Kaikkien tehtävä oli sama -  saada ääni kuulumaan

älämölön yli. Torin vilinän, työväentalon humun, tai

mölisevän ja hurraavan urheilukansan.

Pakarisen ura alkoi jo sotavuosina, 

mutta merkittäväksi viihdetaiteilijaksi Esaias nousi

kierrellessään 1940-luvun lopulla Suomea

Repe Helismaan ja Tapsa Rautavaaran kanssa.

50-luvulla "Rovaniemen markkinoilla" ja liuta

Puupää-elokuvia tekivät Pakarisesta tavallisen kansan

suursuosikin - kultturiväki tosin nosteli nokkaansa

ja tuhahteli suurieleisesti haukkuen "rillumarein"

totaalisen lyttyyn.

Puupäiden mukanaan tuoma suosio hiipui television ja

rockmusiikin ottaessa harteilleen viihdyttämisen taakan

60-luvulla. Viimeisen kerran Esa nousi pinnalle,

vaikkakin vain hetkiseksi, 70-luvun puolivälissä

kahdella Pakarock-levyllä, joista ensimmäinen myi

kultalevyn verran.

Pakarinen kuoli syöpään vuonna 1989. Miehen merkityksestä

suomalaisen viihteen saralla kertonee se seikka, että

Esa oli viimeinen taiteilija, joka haudattiin

valtion piikkiin.